KESKELLÄ KAHTA AIKAA: ULKOA SISÄÄN JA SISÄLTÄ ULOS

Olen viime aikoina tutkinut esiintymisjännitystä ja sen taustoja ja yrittänyt löytöjeni pohjalta kouluttaa muitakin sekä Tampereella että Tallinnassa. Vaikka siitä on paljon kirjoitettu, oma kokemus tuntuu olevan oleellisin. Jäljet vievät minunkin kohdalla teini-iän kehityssyövereihin. Olen yrittänyt muistaa ja ymmärtää sekä itseäni että muita vierelläni. Ja etsiä keinoja parantaa haavat.

Läpileikkaus esiintymishistoriastani:

Olin 5-vuotias, kun tartuin äitini kauhuksi tilaisuuteen viihdyttää paikallisen koulun Joulupukkia ja yleisöä koko illan. Mulle ei silloin  ikimaailmassa olisi  mahtunut päähän, että se ei ehkä ollutkaan kaikille mieleen. Minä ainakin nautin. Ja vaikka sain äitiltäni kotimatkalla hirmuisen häväistyksen silmilleni, se ei minua haitannut olin itsevarma ja itsepäinen ja harjoitellut äitini johdolla monipuoliset kotiläksyt mahdollista esiintymistä varten: miksi mun ei olisi pitännyt niitä käyttää?

Koska äidilleni oli musiikillisia edellytyksiäni kehuttu, hän vei minut koulun alettua naapurikylään pianotunneille. Se oli kivaa, opettaja oli hyvin ystävällinen ja löysi mulle ihania kappaleita. Ne olivat tarpeeksi helppoja, jotta niistä 15 minuutin harjoittelulla ennen soittotuntia selvisin. Ja ne jäivät myös helposti mieleen.

Ensimmäinen esiintyminen oli ensimmäisen oppivuoden lopuksi ison lukion kevätjuhlassa. En muista jännittäneeni, mutta sekä itseni että opettajani yllätykseksi lopetin kaksirivisen kappaleen dominantti-sävellajiin. Kaikki sujui, minä vaan vähäsen täydensin alkuperäistä…

Tuskin opettajani siitä vielä johtopäätöksiä veti. Jatkoin seuraavat kolme vuotta, kuten ennenkin eli soitin huvikseni läpi kaikki isältäni jääneet tanssimusiikin nuotit, jotka olivat ihmekaupalla sodan yli säilyneet. Ja lauloin, mistä ikinä satuin tykkäämään, tarvittaessa sävelsin ja tietysti säestin itseäni. Koulukappaleet olivat siihen kaikkeen verrattuna aika tylsiä, teknisistä harjoituksista ja asteikoista puhumattakaan.

11-vuotiaana tutustuin meidän mustaherukkaviljelmien ansiosta kahteen tyttöön, jotka kehuivat opiskelevansa Tallinnassa hienossa musiikkikoulussa. He kertoivat harjoittelevan myös kesäisin. Olin aivan hämilläni. He kutsuivat myös minut sinne pyrkimään. Pääsin tuohon hienoon sisäoppilaitokseen, mikä tarkoitti viikoiksi muuttoa Tallinnaan pois vanhempien valvonnasta ja hoivasta. Olimme kanssaoppilaiden kanssa toisillemme äidit-isät.

Kaikki muu sujui hienosti, mutta minä en kerta kaikkiaan ymmärtänyt, mitä minulta pianotunneilla odotettiin. Vaikka opettajani oli ystävällinen, hän ei koskaan kertonut, mihin me pitkässä juoksussa olemme matkalla, eli minkä takia se tympeä touhu ja mikä olisi se nautinnollinen päämäärä, jonka nimissä  pitäisi uhrata lapsuus ja vapaus. Eli korkeimmaksi tavoitteeksi näytti olevan aina joku seuraava tutkinto tai tekninen tentti. Mitä vuosi eteenpäin, sitä vakavammaksi tilanteeni kehittyi. Ylä-asteen loppupuolella opettajani menetti lopullisesti malttinsa ja sanoi, että jos näin jatkan, minusta ei tule ikinä mitään. Teinille tyypillisesti otin sen hyvin henkilökohtaisesti ja jätin ne vähäsetkin harjoittelut sikseen, olin täysin eksyksissä, menettänyt omanarvontuntoni, uskon itseeni ja toivon. Toivon mistä? En osaa sanoa. Päämäärästähän ei ollut aikaisemminkaan hajua ollut. Kävin koulua, niin kuin kaikki muut, mutta koin olevani jotenkin sokea (menetinkin muuten hyvää vauhtia näköäni). Soitin edelleen itsekseni kaikenlaista kivaa enkä vieläkään tajunnut vakavan ja määrätietoisen harjoittelun merkitystä. Vaikka kävin kaikki mahdolliset konsertit ja nautin suunattomasti hienoista levytyksistä, en vaan kyennyt harjoittelusta kiinnostumaan. Vaivihkaa hiipi sydämmeeni ymmärrys, etten ole tarpeeksi lahjakas, vain lahjakkuudella tiesin olevan painonarvoa. Minulta oli mennyt täysin ohi, että varsinkin ne menestyjät harjoittelivat hulluina. Uskon edelleen, että minua pidettiin siinä koulussa vaan, koska olin muissa musiikkiaineissa luokan primus.

Jälkikäteen minun pitää sanoa, että kyllä mun opettaja opetti minulle monia oikeita ja hyvin tärkeitä asioita, oli aina asiallinen ja sivistynyt. Tuon ajan Neukkulassa vaan vallitsi kaikissa musiikki-, balletti tai urheilukouluissa   kilpailuhenki ja jos se jollekin oli luonteenvastaista, hän ei ollut minkään arvoinen. Voittajia kyllä juhlittiin ja peesattiin, suuri osa niistä pääsivätkin kokemaan onnistumis-spiraalia ilman, että silloin siitä käsitteestä kukaan olisi kuullutkaan. Ja ohjelma, jonka mukaan meitä opetettiin, oli merkillisen ammattimainen ja kulttuurin mielessä kokonaisvaltainen. Ainut, mikä tyystin puuttui, oli ymmärrys nuoren ihmisen psyykkeestä, varsinkin jos jotain olikin mennyt vinksalle. Sellaisia käsitteitä, kuin motivaatio ja sisäinen tarve kehittyä tietynlaiseksi tai tehdä jotain, itsetunto, omanarvontunto, korkeamman päämäärän ja pitkän perspektiivin taju, kompetenssin tarve, rohkaisemisen ja kehun taikavoima, keskustelun ja palautteen tarve jms. ei ilmeisesti tietoisesti tunnettu. Rautaesirippu oli tuolloin luja ja uskottiin Moskovan ihmeoppeihin.

Lukion viimeisen luokan alussa oli minun opettajani reissussa ja hänen sijainen kohteli minua aivan eri tavalla. Vein hänelle kesän jälkeen tavalliseen tapaan pari Chopinin etyydiä, eikä nekään ollut ihan ulkoa. Hän teki selväksi, että sillä tyylillä me emme jatka, puhui tulevaisuudennäkymistä ja nosti vaatimustasoa. Tuntui siltä, että aivoissani joku portti avautui ja päätin siltä istumalta ruveta harjoittelemaan joka päivä neljä(4!) tuntia. Sen verran en ollut ikinä viikossakaan harjoitellut, soittanut vaan omaksi iloksi. Kun soitin lukion loppututkinnon, eivät muut opettajat meinaneet minua samaksi ihmiseksi tunnistaa. Kaiken kukkuraksi istui lautakunnassa Akatemian johtava professori ja lupasi ottaa minut luokalleen. Olin taas äimän käkenä, itkin onnesta ja harjoittelin valtavaa repertuaaria (kokonainen A4 lista) koko kesän. Minun piti oppia kaikki heti ulkoa, tiesin jo etukäteen, ettei hän  muuten ottanut tunnille.

Valitettavasti tähän onneen  tarinani ei päättynyt.  Jo ensimmäiset esiintymiset Akatemialla näyttivät, ettei mulla ollut hajuakaan, miten virittäydytään esitykseen ja mitä esityksen aikaan päässä, kropassa ja psyykkeessä kuuluu tapahtua. Olin kerran lukion aikaan muistikatkoksiin kompastunut ja nyt otin päätehtäväkseni taistella niitä vastaan. Eika edes mun ihana proffa osanut ymmärtää, miksi soitin esiintyessä kappaleen huonommin, kun ensimmäisellä tunnilla. Ja jatkoa seurasi: yhdessä konsertissa olivat käteni kyynärpäistä alaspäin täyttä vanua. Jälkiviisautena oletan kokeneeni lavalla paniikkihäiriön. Aika paha! Yritin löytää apua ja kokeilin kaikkea, mitä osasin. Luulen, että pikkuhiljaa kertyvä lavarutiini ja runsas  kamarimusiikin soitto auttoivat. Lopuksi alkoi tilanne hellittää ja valmistuin Akatemialta ihan kelpo suorituksella. Myöhemmin konserttikiertueet ympäri loputonta Venäjää auttoivat toistoillaan kummasti normaalin lava-asenteen syntymiseen.

Mutta vaikka säestäjän roolissa olen lavoilla käynyt satoja kertoja,  vieläkin silloin-tällöin, kun tarvii soittaa „auktoriteeteille“ „suurta“ musiikkia, sooloista puhumattakaan, sydänalassa ahdistaa ja sormet saattavat häiritsevästi tutista.  Vasta joidenkin Suomen kollegojen ansiosta olen ymmärtänyt, että myös musiikissa on  tärkein minun sisäinen voima ja usko itseeni, eivätkä muiden arvostelut. Että kaiken ei tarvi olla niin kuolemanvakavaa ja  esiintymisestäkin voi nauttia.

Miksi ihmeessä sellaiset reaktiot? Vaikken sisimmässäni epäile yhtään, ettei minulla olisi sanottavaa ja olisi välineetkin siihen, mikä estää kehoani jo vihdoinkin uskomasta minun kykyihin ja olemaan aina yhteistyössä kanssani? Miten voi nuoruuden jäljet alitajunnan syvyyksissä olla niin vaikeasti poistettavia?  Ja mistä ne ovat saaneet todellisen alkunsa? Mikä on syy ja mikä seuraus? Vai ovatko ne edes oikeita kysymyksiä?

Eräs läheinen Moskovan käynyt viulisti sanoi aina, että hän on niin hyvä, kun hänen viimeinen konsertti (hän kehittyi adrenaliiniriippuvaiseksi.) Ja vaikka aina ei olekaan ura vaakalaudalla, on keho oppinut vastaamaan lavan vaatimuksiin, niin kun kysymys olisi elämästä ja kuolemasta: meidän mateilija-aivot käynnistävät meitä aikojen alusta pelastaneen adrenaliinireaktion: taistele, pakene tai jähmety. Keho ei erota todellista uhkaa mielen luomasta uhasta. Keneen voin luottaa? Luottamuksen puutteessa pelkäämme niin tulla julkisesti nolatuksi, häväistyksi, ei riittäviksi, torjutuksi, jätetyksi, hyljätyksi, että menetämme kaiken voimamme käpertyessä suojamaan sisimpäämme.  Ja niin olemmekin ilman itseluottamuksen kilpeä.

Lainaan Tallinnan Yliopiston psykologialuentojen antimia (se tieto olisi kovasti auttanut minun opettajia):

Pienestä pitäen pyrimme teoillamme nostamaan omanarvontunnetta ja itsetuntoamme. Silloin kehitymme normaalisti, emme tarvitse mutkikkaita eloonjäämisstrategioita ja uskallamme keskittyä omista tarpeista lähtevään elämiseen. Jos aikuiset ympärillä osaavat sen ottaa huomioon, on mahdollista, että syntyy onnistumisten jatkumo.

Jotta ihminen pystyisi kehittymään normaalisti, pitää jokaisen etapin kehityspäämäärän täyttyä. Ovelaksi tekee tehtävän se, että pääasiassa on kyse ei-verbaalisesta, kokemukseen perustuvasta tai tahattomasta oppimisesta. PÄÄMÄÄRÄT ovat:

  • Luottamus 0-1,5a ( äitisuhde) versus Epäluulo. Sitten syntyy TOIVO
  • Autonomia 1-3v, (isäsuhde) versus Häpeä. ….OMA TAHTO
  • Aloitekyky 3-7v, (toiset lapset) versus Syyllisyys. …PÄÄMÄÄRÄ, MIKSI?
  • Työteliäisyys 7-13 (kotityöt) versus alemmuudentunne. KOMPETENSSI
  • Identitetti (teinistä nuoreen aikuiseen) versus Onko minusta tähän? VARMUUS. Virtaava/opittu intelligenssi huipussaan
  • Intiimiys (aikuisikä) vs eristäytyneisyys (pelkäänkö läheisyyttä?) RAKKAUDEN YMMÄRTÄMINEN JA VASTUU. Emotionaalinen intelligenssi eli kanssakäyminen.
  • Luovuus (kypsä aikuisikä) vs sulkeutuminen. ELÄN LAPSENI TARPEIDEN MUKAAN. Kristallisoitunut intelligenssi: ELÄMÄNKOKEMUS
  • Eheytyminen (vanhuus) vs toivottomuus: MIKSI OLEN ELÄNYT? VIISAUS

Jos joku niistä päämääristä jää kehityksessä saavuttamatta, omistamme sen saavuttamiselle tai kompensoimiselle vaikka koko seuraavan elämämme. Jäämme niihin ongelmallisiin etappeihin „kiinni“ ja sen tietyn osaamisen puuttuminen aiheuttaa loputonta sisäistä taistelua ja epävarmuutta.

Yhtä hyvin se tapahtuu sekä taitelijan että yksityiselämässä.

Ihminen on aikojen saatossa kehittynyt muista riippuvasta ryhmäeläimestä suhteellisen itsenäiseksi indiviidiksi. Se tarve näyttää olevan meihin sisään rakennettu, varsinkin Pohjoismaissa. Ei siis ihme, että Neuvostoliiton valtaan jouduttua syntyi meissä virolaisissa kaiken lisäksi vaikeasti sanoihin mahtuva konflikti sisäsyntyisen itsen(p)äisen ja yksilöllisen elämänkatsomuksen ja ulkoapäin pakotetun „kaikki yhdessä ja kilpaillen“-yhteiskunnan välille. Jos koko kontrolli ja vastuu on yksilön ulkopuolella, menetämme ennen pitkää luontaisen itsevarmuudemme ja kontaktin omaan sisimpään. Itsetunnon sijasta kehittyy pelko,epäluulo, riippuvuus muiden arvioista ja sisällään vihainen, tyytymätön ja kapinoiva ihminen. Nyt jo ymmärrän että yksi syy ongelmiini oli, että minusta ei ollutkaan tarkoitus kasvattaa itsenäistä, sisäistä ihannekuvaa toteuttavaa ihmistä. Sen takia ei opetettu opettajille syvempää ymmärrystä ihmisluonteesta. Vähiten jäi tilaa itsensä hyväksymiselle ja rakastamiselle. Turhaa on opettajia syyttää, he tekivät varmasti vilpittömästi sen, mitä suinkin osasivat.

Onneksi ajat ovat muuttuneet. Pitää tehda vain valtava muutostyö, jotta alitajuntanikin uskoisi, että myös minun näkemykselläni „suuresta musiikista“on arvoa ja että uskaltaisin sen suurella äänellä ja varmoilla käsilläni tuoda kaikille aikalaisille kuuluviin.

 

TIINA KÄRBLANE: olen lukenut ylioppilaaksi Tallinnan Keskusmusiikkikoulusta ja valmistunut v 1985 Tallinnan Konservatoriosta (nykyään Eestin Musiikkiakademia) prof.Bruno Lukk´in pianoluokalta. Vuonna 1988-89 jatko-opiskelin Leningradissa kamarimusiikkia prof. Tamara Fidlerin johdolla. !986-90 matkustimme entisen puolisoni kanssa ympäri entistä Neuvostoliittoa Goskontsertin leivissä. Ennen Viron itsenäistymistä tulin Suomeen, Kuopioon. Siellä olin tekemisissä Kuopion Konservatorion, Sibelius-Akatemian ja Kuopion Oopperan kanssa. Olen säestänyt monissa viulukilpailuissa. V. 2000 muutin Tampereelle ja olen siitä lähtien toiminut TAMKissa säestyksen lehtorina. V. 2003-2013 osallistuin korrepetiittorina Tampereen Oopperan toimintaan. Vuonna 2013 muutin takaisin Tallinnaan, kokeilin Estonia-teatterin orkestrantin leipää ja vakiinnuin Eestin Musiikkiakademiaan.

Vuosina 2010-15 opiskelin Tallinnassa myös psykoterapiaa ja v 2015 minusta tuli Euroopan Transpersonaalisen Yhdistyksen (EUROTAS) sertifioima psykoterapeutti. Nykyään olen perehtynyt esiintymisjännityksen saloihin ja luennoinnut siitä teemasta Tampereella, Tallinnassa ja muualla Virossa.